Helsingin Sanomat 2.3.2023

Venla ja Leena Valmu ovat opetelleet puhumaan äidin alkoholiongelmasta vasta viime vuosina. "Teidän sukupolvella on paljon opittavaa meiltä junnuilta. Meidän avoin keskustelutapa päihteistä raivaa tietä teillekin", Venla Valmu sanoo. Kuva: Emilia Anundi / HS

Herätys

Venla Valmu kuvitteli lapsena tietävänsä, miltä alkoholisti näyttää – eikä hänen kansainvälisissä johtotehtävissä työskennellyt äitinsä todellakaan ollut sellainen. Leena Valmun alkoholiongelma selvisi tyttärelle vasta aikuisena.

Kaisa Viitanen

2.3. 3:00 | Päivitetty 2.3. 9:07

Syyskuisena iltana viisi vuotta sitten Leena Valmulla oli perheelleen tärkeää asiaa. Valmun puoliso ja kaksi aikuista lasta istuivat ruokapöydässä, kun Valmu avasi suunsa:

"Minä juon liikaa."

Aluksi kaikki olivat hiljaa. Ensimmäiseksi suunsa avasi puoliso, jonka mielipiteet Valmu jo tiesi: vaimon juominen oli ollut vuosia pariskunnan yleisin riidanaihe.

Lapset sen sijaan olivat yllättyneitä, ja tuolloin 22-vuotias esikoinen Venla Valmu ei heti osannut sanoa mitään. Alkoholi oli ollut koko Venlan elämän ajan monissa perhetilanteissa läsnä, ja hän muisti esimerkiksi joulunpyhien loppuillat, kun äiti haastoi lurpottavin silmin riitaa.

Mutta ei hän siihen saakka ollut osannut kuvitella, että äidillä oli alkoholiongelma – hän vain ajatteli, että tällä on todella huono viinapää.

"Minä kai luulin, että alkoholisti on sellainen, joka seisoo kuset housuissa Piritorilla", Venla Valmu sanoo.

Nelihenkinen perhe, koira, kissa, kilpikonna ja iso kolmekerroksinen omakotitalo Helsingin Maunulassa. Isä kuvittaja-graafikko, äiti biotieteen dosentti, töissä terveysteknologiaan erikoistuneen yrityksen tuotekehitysjohdossa.

Venla Valmu muistaa lapsuuden, jossa äiti valmisti keittiössä sitruunarisottoa ja poropaistia. Ruuanlaitossa pataan lorahti usein viiniä, ja Leena Valmun lasissa oli laadukasta sauvignon blancia. Viikonloppuisin vanhemmat kutsuivat mielellään ystäviä kylään, ja perheen vappujuhlat olivat legendaariset. Puutarhassa oli joka vuosi 80 vierasta.

"En minä koskaan ihmetellyt, miksi meidän kellarissa on niin paljon viinipulloja. Olin tottunut sellaiseen", Venla Valmu sanoo.

Leena vaihtoi lasiset viinipullot pahvitonkkaan, josta juomaa oli helppo lorauttaa lasiin.

Leena Valmun juominen ei rajoittunut vain juhliin. Hänen päivätyönsä oli kuormittavaa, eikä hän voinut puhua työnsä yksityiskohdista ulkopuolisille. Niinpä työpäivän jälkeen tuntui hyvältä rentouttaa itsensä viinilasillisella.

Työhön myös kuului paljon matkustamista. Jo lentokentän loungessa Leena Valmu valitsi ensimmäisen juoman, koneessa lisää, sitten työtuttavien kanssa lounaalle ja hotellissa lasillinen. Toleranssi kasvoi, eikä töitä jäänyt koskaan tekemättä.

Kotona Leena vaihtoi lasiset viinipullot pahvitonkkaan, josta juomaa oli helppo lorauttaa lasiin.

Venla Valmusta kasvoi puhelias, piirtämisestä innostunut tyttö. Kun hän oli kahdeksanvuotias, äidiltä löytyi harvinainen kallonsisäinen aivopainesairaus. Leena toipui leikkauksesta, mutta Venlaan sairastuminen jätti voimakkaan pelon äidin menettämisestä.

Joitain vuosia sairastumisen jälkeen perheen kuopus teki koulutehtäviä, joissa piti harjoitella erilaisia ilmeitä. Miltä suru näyttää, hän kysyi äidiltään.

"Venla huusi olohuoneesta, että ajattele tulevasi koulusta kotiin ja löydät lattialta äidin kuolleena. Siltä se näyttää", Leena sanoo ja pyyhkii kyyneleen silmästään.

Lukioikäisenä Venla alkoi kärsiä paniikkikohtauksista. Hän kävi Torkkelin kuvataidelukiota ja hioi tehtäviään uupumukseen asti.

Vanhemmat auttoivat Venlaa, ja hän pääsi Kelan tukemaan psykoterapiaan. Siellä ilmeni, että Venla ei muistanut mitään äidin sairastumisesta. Ammattilaisen avulla hän pääsi käsittelemään asiaa.

"Ei äidistä huolehtiminen ole ollut minun tehtäväni, mutta olen silti ollut aina huolissani hänestä. Herkkänä ihmisenä tunnen äidin tunteet omissa luissa ja ytimissä", Venla sanoo.

Kun Venla parikymppisenä muutti kotoa, se tuntui helpotukselta.

"Tuntui hyvältä saada etäisyyttä äitiin ja aloitella omaa elämää."

Venla Valmu näki syrjäytyneitä päihteidenkäyttäjiä paljon lapsena, kun perhe asui Kalliossa Karhupuiston laidalla ennen muuttoa Maunulaan. Perheessä kerrotaan tarinaa, jossa Venla ala-asteikäisenä jäi usein bussipysäkille juttelemaan humppujen kanssa. Kuva: EMILIA ANUNDI / HS

Siksi Venla ei tiennyt, että kotona äidin juominen kiihtyi. Työpäivän jälkeen Leena joi helposti viinipullollisen verran. Riidat puolison kanssa pahentuivat, ja alkoi olla tavallista, että aamulla Leena ei edes muistanut, mistä he olivat illalla riidelleet. Leenaa pelotti, että mies ottaisi eron ja lasten lähdettyä hän jäisi yksin.

Pelko johti siihen, että Leena Valmu mietti hetken AA-kerhoa. Sinne hän ei kuitenkaan mennyt, sillä siellä tavoitteena on alkoholista täyskieltäytyminen, eikä Leena halunnut luopua alkoholista kokonaan. Hän halusi saada juomisen kontrolliin, jotta voisi nauttia rakastamaansa viiniä edes elämän juhlahetkissä.

Lopulta Leena hakeutui työuupumuksen takia työterveyteen ja puhui liiallisesta alkoholinkäytöstään. Tuntui, että ammattilaiset vähättelivät hänen huoltaan: hänhän hoiti työnsä, ei jäänyt krapulassa kotiin ja näyttikin hyvältä.

"Myös monet korkeasti koulutetut ja vaativaa työtä tekevät naiset juovat liikaa. Toivon, että työterveyshuollossa heidän ongelmiinsa tarjottaisiin apua vähättelyn sijaan."

Kun Leenasta alkoi tuntua, ettei ulkopuolista apua ollut saatavilla, hän laati itselleen suunnitelman, joka noudatteli bisnesmaailmasta tuttua neljän kvartaalin jakoa. Ensimmäisenä vuosineljänneksenä hän ei joisi mitään. Seuraavana neljänneksenä hän opettelisi juomaan kohtuudella, enintään kymmenen alkoholiannosta kuukaudessa. Tavoitteena oli, että vuoden lopussa hän ei tarvitsisi rajoitteita vaan osaisi hallita juomistaan itse.

Leena kertoi suunnitelmastaan vain puolisolleen. Työkavereille tai ystäville hän ei aikonut kokeilustaan pukahtaa. Häntä hävetti, että alkoholista oli tullut ongelma.

Välillä hermo oli niin kireällä, että teki ainoastaan mieli vetää kunnon perseet.

Alku oli helppo. Juomisen lopettamisesta ei tullut fyysisiä vieroitusoireita, ja ajatukset tuntuivat pitkästä aikaa aamuisin kirkkailta.

Hankkeen edetessä Leenalle tuli tavaksi käydä viikon alussa läpi tulevat tapahtumat ja päättää etukäteen, voisiko hän saunaillassa juoda yhden kaljan, illallisella pari lasi viiniä ja missä tilanteissa hän kieltäytyisi alkoholista kokonaan. Hän myös näytteli juovansa silloinkin, kun tuopissa tai viinilasissa oli tarjoilijalta salaa tilattua alkoholitonta.

Iltaisin Leena Valmulla oli usein levoton ja ahdistunut olo. Mieleen tuli monenlaisia epämiellyttäviä tunteita, jotka hän aiemmin olisi torpannut parilla viinilasillisella. Leena virkkasi, luki, pyöräili ja kokeili rentoutumisharjoituksia, mutta mikään ei vaikuttanut samalla tavalla kuin viini.

Toisinaan juomamäärät ylittivät rajat, jotka Leena oli itselleen asettanut. Ja välillä hermo oli niin kireällä, että teki ainoastaan mieli vetää kunnon perseet. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.

Testivuoden päättyessä Venla Valmu huomasi, että äiti oli oppinut uuden taidon. Jos Leena ärtyisänä tuli töksäyttäneeksi jotakin hölmöä, viimeistään seuraavana päivänä hän pyysi anteeksi. Itkuinen riidanhaastaminenkin jäi.

Leena Valmu oli itsestään ylpeä ja tunsi onnistuneensa siinä, missä moni muu alkoholisti ei: hän oli oppinut juomaan kohtuudella. Jatkossa hän kieltäytyisi juomasta huonoon oloon ja nauttisi alkoholia vain mukavissa hetkissä ja asioita juhlistaakseen.

Ensimmäinen vuosi kokeilun jälkeen sujui hyvin, ja juominen pysyi hallinnassa seuraavanakin. Sitten iski koronapandemia. Kun Uuttamaata oltiin sulkemassa, puoliso lähti Pyhätunturille perheen toiseen asuntoon. Molemmat lapset asuivat jo omillaan, ja Leena Valmu istui kotona etäpalavereissa ja kaipasi oikeita kohtaamisia. Illalla viininjuonti alkoi lisääntyä.

Vuosi sitten keväällä eräänä iltana Leena haki kellarista pullollisen mieheltään jäänyttä viinaa ja joi sen kokonaan. Seuraavana iltapäivänä hän aloitti Helsingin päihdepoliklinikan kuntouttavassa vertaisryhmässä.

Leena kutsuu viinanhuuruista yötään hävettäväksi retkahdukseksi, mutta samalla hän tietää, että samanlaisia voi alkoholistille tulla jatkossakin. Täysraittiutta hän ei edelleenkään tavoittele.

"Tiedän, että jokaisen alkoholistin tarina on erilainen ja suurimmalle osalle absolutismi on ainoa vaihtoehto. Kontrolloitu alkoholinkäyttö on paljon vaikeampaa kuin täyskieltäytyminen."

Leena Valmu ei pelkää, että tytär Venla ryhtyisi juomaan liikaa. "Sinulla on se päihderiippuvuutta estävä piirre, että haluat pitää asiat omassa kontrollissasi", Leena sanoo tyttärelleen. Kuva: EMILIA ANUNDI / HS

Nyt helmikuisena lauantaina Leena Valmu istuu miehensä työhuoneella tyttärensä Venlan kanssa. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan nimeltä Ulos baarikaapista, joka ilmestyy maaliskuun alussa.

Venla Valmu sanoo olevansa äidistään ylpeä. Hän on nyt 27-vuotias, saanut etäisyyttä lapsuudenkotinsa tapahtumiin ja kertoo ymmärtävänsä päihteidenkäyttöä paljon aiempaa paremmin.

"Jos nyt näkisin sinut juomassa sillä tavalla kuin aiemmin joit, osaisin tunnistaa sen alkoholiongelmaksi ja sanoa siitä sinulle", hän sanoo äidilleen.

Venla on miettinyt, mitä hän äitinsä juomisesta ajattelee, mutta se on vaikeaa – äidin aivosairauden lisäksi on muitakin asioita, joita hän ei yhäkään lapsuudestaan muista. Hän arvelee, että kyse on oman mielen suojamekanismista, joka on varjellut sittemminkin.

Kun Leena kuusi vuotta sitten täytti 50, syntymäpäiväjuhlat jatkuivat kolme vuorokautta ja viini virtasi. Leena muistaa tarkasti Venlan, joka tuli puhumaan hänelle.

"Sinä sanoit: 'Nyt riittää. Olet juonut kolme päivää. Mene nukkumaan.'"

Sitä ohjetta Leena totteli. Samana vuonna hän lopetti alkoholin suurkulutuksen.

"Minulla ei ole tuosta tapahtumasta mitään muistikuvaa", Venla sanoo hiljaa.

Leena on yrittänyt ymmärtää, mikä on se häpeä, joka vuosia esti häntä paljastamasta alkoholin merkitystä hänen elämässään. Alkoholista kehittyi turruke, joka tukahdutti vanhat traumat, epävarmuuden, uupumuksen ja yksin jäämisen pelon. Nykyisin Leena puhuu sellaisista asioista vertaistukiryhmässä. Hän on saanut apua myös terapiasta.

"Olen opetellut sitä, etten yritä löytää pahalle ololle syytä vaan luotan siihen, että ennemmin tai myöhemmin tunne menee ohi itsestään."

Sitä voi odotella selvinpäin.

Leena Valmu ei ole enää töissä terveysteknologiayrityksessä. Jos olisi, hän ei julkaisisi kirjaa omasta päihdeongelmastaan. Hän on vapaa kirjailija, ja kahdeksan nuortenkirjan jälkeen Ulos baarikaapista on hänen ensimmäinen omakohtainen teoksensa. Kuva: EMILIA ANUNDI / HS