Kohdussa oli ihmisen hyvä


On syksyinen sunnuntaiaamu, kello hiukan yli kuusi. Kävelen läpi usvaisen niityn kohti jokea. Koira juoksee vapaana. Se tietää minne ollaan menossa. Puisen laiturin pinta on kylmän liukas. Minulla on jalassa villasukat. Koira pulahtaa ensin. Minä odotan hiljaista hetkeä. Sorsa lehahtaa lentoon rantakasvistosta. Hengitän syvään ja sukellan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä aikaisemmin herään. Vuosi vuodelta entistä pirteämpänä. Aamusta on tullut minulle uusi aika, jota ei ole ennen ollut. Oma. Hyvin rakas. Koira siihen toki kuuluu. Ja kahvi.

Haluaisin sanoa, että minä uin joka aamu. Ihan täysin se ei pidä paikkaansa. Vuoden kierrossa aamu-uinnit alkavat maalis-huhtikuun tienoilla ja ne jatkuvat marraskuun loppupuolelle. Tänä aikana saattaa olla pari aamua kuukaudessa kun jostakin kumman logistisesta syystä uinti ei onnistu. Usein syy on työmatka, vaikka yritänkin valita majoituksen uimamahdollisuuden mukaan.

Uskon olevani harvinaislaatuinen kaupunkilainen siinä, että pystyn avovesiuimaan työmatkalla. Ensin poljen kahdeksisen kilometriä, sitten pulahdan laiturilta lammikkoon ja rentoutuneena jatkan vielä pari kilometriä toimistolle. Tästä aamurituaalista on tullut minulle tärkeä. Ainoa häiritsevä tekijä ovat kälättävät vantaalaisrouvat, joita uimapaikalle kertyy varsinkin kesäaamuisin. Vesijuoksu näyttää olevan sosiaalinen tapahtuma. Niillä on selvästi hauskaa. Siihen nähden, että rouvat jaksavat toistuvasti kritisoida rannalla iltojaan viettävistä nuorista lähtevää ääntä, niistä itsestään lähtee uskomaton älämölö.

Joitakin vuosia sitten yritin aamu-uida talvikaudella lähialueen uimahallissa, joka on peräisin seitsemänkymmentäluvulta. Kolkon olemuksensa vuoksi halli ei ole trendikäs ja siksi siellä on hyvin tilaa. Joskus onnistuin jopa saamaan kokonaan oman radan itselleni. Lopetin harrastuksen kuitenkin kohtuusukkelaan. Merkitseviä seikkoja päätöksen taustalla olivat kroolatessaan pärskivät miesuimarit, radan päädyissä kokouksia pitävät vanhukset sekä erityisesti tilaa hallinnoivat korppikotkat.

Avovesi on minua varten. Rauhallinen laituri. Kirpeä vesi. Joki, järvi, satunnaisesti merikin. Ei tarvita antibakteerisia esisuihkuja. Eikä aina uimapukuakaan.

Viime vuonna liityin talviuintiseuraan. Satasen verran rahaa talvessa, hirsisaunamahdollisuus kolmena iltana viikossa ja kutsuva reikä joessa. Ihanaa on ollut. Elimistön puolustusjärjestelmä on useampaan kertaan kumartanut ja kiittänyt. Henkisestä euforiasta puhumattakaan. Tunteessa täytyy olla jotain samaa kuin monissa ihmisen käyttämissä mielialan nostoyrityksissä kemiallisin keinoin. Muutoin on vaikea ymmärtää miksi lähes kaikki entiset alkoholistit ovat raitistuttuaan ryhtyneet avantouimareiksi.

Ilman yhtä ainoaa tieteellistä todistetta ajattelen, että ihminen haluaa uida, koska olotila muistuttaa hänen elämänsä ensimmäisiä hetkiä kohdussa. Mitä ruuhkaisempi, kireämpi ja ahdistavampi elämäntilanne, sitä paremmalta kohtuun palaaminen tuntuu.